« Takaisin

Tule, näe ja soita – soitonopiskelu ennen rasitusvammaa ja sen jälkeen

Musiikki on monessa suhteessa fyysinen laji - ammatti, jonka suunnan pieni loukkaantuminen voi muuttaa kuten urheilijalla. Sibelius-Akatemian opiskelija kertoo esseessään siitä, kuinka vamman jälkeenkin on elämää ja kuinka siitä voi muusikon uran kannalta olla jopa hyötyä. Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä ja kiitämme kirjoittajaa tarinansa jakamisesta!
 

Teksti: Prosperina


Kolmesta asiasta olen varma. Yksi: minä rakastan musiikkia ja kyllä, ”rakastaa” on vahva sana, mutta tässä yhteydessä vähempi ei riitä. Kaksi: tiedän, mitä haluan – olen aina tiennyt, syytettäköön siitä vaikeaa temperamenttia, jota joku voisi kutsua vähemmän kohteliaasti jääräpäisyydeksi. Kolme: sekä rakastaminen että haluaminen tekevät todella, todella kipeää, enkä silti mistään hinnasta luopuisi kummastakaan.

Kun aloitin opintoni Tampereen ammattikorkeakoulussa, minulla ei ollut aavistustakaan, millaiseen muurahaispesään olin istumaisillani, sillä nämä muurahaiset, vaikka ovatkin verhoutuneet säveltäjien, sävellysten ja loputtomien konserttien addiktoivaan huntuun, purevat lujaa ja niiden leuat ovat terästä. Minulle valkeni jo opintojeni ensimmäisen puolen vuoden aikana, että tämä oli tilaisuuteni löytää tyydytystä levottomuuteen, joka oli saanut maan polttelemaan jalkojani siitä hetkestä lähtien, kun olin tarttunut seitsemänvuotiaana viuluun. Olin ollut ammattiopintojeni alkuun asti epäonninen soittoharrastukseni suhteen syistä, joiden selvittäminen tässä on toissijaista, mutta ammattikorkeakoulusta löysin kaiken, mitä olin salaa itseltänikin janonnut – harjoitusaikaa, lukemattomia tilaisuuksia esiintyä ja opettajan, jota kaiken rehellisyyden nimissä jumaloin edelleen.

Entä miksi katson aiheelliseksi kertoa tämän kaiken? Palataan alkuun – rakastamiseen ja haluamiseen ja siihen, kuinka kipeää ne voivat tehdä – ja punnitaan kaiken tuon valossa sitä, mitä totesin syventymisestäni ammattiopintoihin. Tietynlainen levottomuus kuuluu luonteeseeni, minkä tähden sitoutuminen ei ole minulle helppoa, ja minulla on taipumus etsiä lakkaamatta uutta mielenkiinnon kohdetta, jotakin, mikä voisi täyttää sisuskalujani nakertavan tarpeen. Löydettyäni musiikista muutakin kuin kylmän tekniikan olin kuitenkin tyytyväinen. En tietenkään tarkoita, että olisin ollut aina tyytyväinen soittooni tai muihinkaan opintosuorituksiin, päinvastoin, mutta olin tyytyväinen tilanteeseen, jossa tiedonjanoani ja tekemisen nälkääni ruokki taitava, luotettava opettaja.

Ammattiopinnot tarjosivat minulle mahdollisuuden hukkua ja tein niin enemmän kuin vain mielelläni. Jälkeenpäin ajatellen en kenties toiminut viisaasti, mutta halu ja houkutus saivat minut työntämään syrjään koko muun elämäni. En tehnyt mitään muuta kuin harjoittelin seitsemän tuntia päivässä, näin unia soolofantasioista ja resitaaleista ja metsästin aina uutta konserttia, produktiota tai päämäärää. Valmistuin ammattikorkeakoulusta, ällistyksekseni pääsin Akatemiaan, valmistauduin ensimmäiseen kilpailuuni ja lensin niin korkealla onnesta sokeana, etten pystynyt vetämään päätäni pois pilvistä, vaikka vannon, että yritin. Ja korkealta pudotaan kovaa, mistä sanontakin muistuttaa.

Ensimmäisenä syksynäni Akatemiassa minulle sattui tapaturma, jonka seurauksena sormestani katkesi jänne. Puoli vuotta soittamatta. Toipuminen. Harjoittelun aloittaminen uudestaan. Rasitusvamma. Jälleen puoli vuotta lähes soittamatta. Pitkittynyt, piinallisen hidas toipuminen, joka ei vieläkään ole nähnyt päätöstään. Ja A-tutkinto, johon voin harjoitella hyvänä päivänä kahdesta kolmeen tuntia, huonona puoli tuntia tai en lainkaan. Tilanne on kaikkea muuta kuin ihanteellinen.

Ei kulu päivääkään, etten syyttäisi itseäni typeryydestä ja harjoittelun ahneudesta, kun en uskonut varoitusmerkkejä niiden ilmaantuessa ensimmäisen kerran. Jännevammasta toivuin sikäli hyvin, että vaikka sormeni ei koskaan parane täysin, se ei haittaa soittoani, mutta rasitusvamma on suurempi ongelma. Golfarin kyynärpää, tuo viimeisen kahden vuoden jumalaton riesani, on hitaampi paranemaan kuin perinteinen tenniskyynärpää, minkä lisäksi vaiva uusii helposti.

En kiellä, etten olisi masentunut pahasti jo jännevamman yhteydessä, mutta kun vain puolen vuoden kuluttua jänteen paranemisesta jouduin uudelleen pakotetulle vapaalle, kävin pohjalla ja vietin siellä kuukauden jos toisenkin. Kuitenkin, kuten jo alussa totesin, rakastan musiikkia kuin hullu ja olen jääräpäinen. Ryvettyäni aikani itsesäälissä ja epätoivossa ja käsitettyäni, ettei kukaan voisi auttaa minua itseni lisäksi, tein sen ainoan asian, johon pystyin. Minä opettelin, en tavoittelemaan perfektionistisesti täydellisyyttä, kuten aikaisemmin, vaan selviytymään.

On helppoa heittäytyä jälkiviisaaksi ja tarkastella asioita nyt objektiivisesti, mutta minun on myönnettävä rasitusvammastani olleen minulle myös hyötyä. Olen oppinut harjoittelemaan äärimmäisen tehokkaasti, sillä kun käytettävissä on tasan kaksi tuntia ja siinä ajassa olisi selvitettävä kokonaisen tutkinto-ohjelmiston salaisuudet, on opittava tunnistamaan ongelmat ja ratkaisemaan ne uhraamatta varsinaisen tekniikan hiomiseen viittä minuuttia enempää. Verrattuna aiempiin harjoittelutottumuksiini pakon sanelema taloudellisuuteni on tietysti radikaali muutos ja se on siksi tuonut muassaan joukon ratkaisemattomia kysymyksiä. Voinko sanoa osaavani jotakin, jos soitan sen läpi kolmesti peräkkäin virheettä? Voinko heti siirtyä seuraavaan asiaan? Pettääkö muistini lavalla, jos soitan äärimmäisen harvoin teoksia läpi? Onko tekninen tasoni laskenut? Entä soittoni sisältö? Tyynen pinnan alla palan yhä, mutta entä jos minusta on jäljellä vain läjä tuhkaa? Mitä minä teen? Mitä minä nyt teen, kun kaikki on muuttunut?

En ole koskaan kuluttanut yhtä paljon aikaa mentaaliseen harjoitteluun kuin nyt ja viulu kädessä harjoittelenkin enää vain teknisesti epävarmoja jaksoja sekä soinnin, äänen värin ja vibraton kaltaisia asioita, jotka ovat suoraan sidonnaisia teosten musiikilliseen sisältöön. Varsinaisen sisällön fraaseineen, merkityksineen ja jaksoineen rakennan soittooni kuitenkin yksinomaan korvieni välissä ja olen oppinut, ettei tämä harjoittelun muoto ole sellainen, joka tuottaisi tuloksia pakottamalla. En koskaan tietoisesti päätä, että tietyllä kellonlyömällä istun alas, avaan nuotin ja ryhdyn pohdiskelemaan syntyjä syviä, vaan luonteelleni uskollisena noudatan hetken oikkuja ja houkutuksen tullessa jätän kaiken muun ja keskityn tuijottelemaan tyhjyyteen, kunnes minulla on mielikuva siitä, mitä haluan ja kuinka pyrin saavuttamaan havittelemani lopputuloksen. Seuraavana päivänä peruslämmittelyjen jälkeen käyn viulu kädessä läpi asioita, joilla voin rakentaa edellisenä iltana suunnittelemani tunnelman tai mielikuvan ja lopetan hyvissä ajoin, ennen kuin kyynärpääni alkaa vihloa.

On kenties ironista, että rasitusvammani on myös suonut minulle rajattomasti jo pitkään kaipaamaani vapaa-aikaa. Mentaalinen harjoittelu on uuvuttavaa eikä sitä voi tehdä tuntikausia päivässä, joten normaali työpäiväni fyysisine ja henkisine harjoituksineen kestää tavallisesti säälittävät viisi tuntia – säälittävää siksi, että vielä muutama vuosi sitten vietin konservatoriolla viisitoista tuntia vuorokaudesta. Podin aluksi valtavaa syyllisyyttä siitä, kuinka vähän työskentelen koululla, mutta olen oppinut hyväksymään tilanteen ja vaientamaan itsesyytökset, joille ei ole mitään perusteita. Olen tietoisesti yrittänyt opetella nauttimaan niistä hetkistä, joita en kuluta soittamalla ja hyväksymään tilanteeni. Teen parhaani ja sen on riitettävä, olipa lopputulos mikä hyvänsä.

Rakastan siis musiikkia – totta. Tiedän, mitä haluan – totta. On myös totta, että rakastaminen ja haluaminen tekevät kipeää, sillä vaikka siipeni on leikattu, halu lentää jäi jäljelle. Kaipaan äärimmäistä väsymystä, tunnetta siitä, etten voisi antaa mitään enempää. Kaipaan juovuttavaa kiihtymystä, jonka suuret produktiot ja konsertit synnyttävät. Kaipaan aikaa sellaisena, jollaisena sen ennen näin, rajattomana luonnonvarana, joka palvelee minua eikä päinvastoin, sillä nyt harjoitteluani hallitsevat minuutit ja niitä on todellakin käytettävissä hyvin rajallinen määrä päivittäin.

En voi kuitenkaan väittää, että tilanteeni olisi sietämätön. Käteni voi paremmin kuin puoli vuotta sitten, tunnen sen – kirjaimellisesti – jänteissäni ja luissani, ja jos olen varovainen, paranemisen pitäisi jatkua vaikeuksitta. A-tutkintoni ohjelmisto elää ja voi hyvin, enkä ole kurssin valmistamisesta kovin huolissani ainakaan toistaiseksi. Kykenen nauttimaan työstäni siitäkin huolimatta, että olisi helppoa viettää jokainen harjoitusluokassa kulutettu hetki murehtimalla kaikkea sitä, mitä en voi tehdä.

Minulla on ällistyttävän paljon aikaa tehdä asioita, joilta kieltäydyin eläessäni puritaanisesti konservatoriolla, sillä olen vapaa tulemaan ja menemään, kokeilemaan ja näkemään asioita. Olenkin pohtinut, onko rasitusvammastani kenties juuri tältä kannalta myös oleellista hyötyä kehittymiselleni muusikkona, sillä se on pakottanut minut tarkastelemaan kengänkärkieni sijasta horisonttia. Levottomuuteni on ennallaan, mutta nyt tyydytän sitä musiikin lisäksi muullakin kulttuurilla, hemmottelen itseäni liikunnalla, säntäilen paikasta toiseen etsien uusia polkuja tallattaviksi ja yritän tietoisesti tarkastella asioita tuoreista näkökulmista.

Ja kenties, kun lopulta tavalla tai toisella saan itseni ja ohjelmistoni koottua ja vien Akatemian lavalle sen, mitä olen, voin todeta, että olen tehnyt jotakin oikein. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni harjoittelemalla kymmenen tuntia päivässä. Minun ei tarvitse kieltäytyä kaikesta, mikä ei ole suoraan sidoksissa harjoitteluun. Vaikka taistelen edelleen siitä, mitä haluan ja synnynnäisenä perfektionistina tavoittelen yhä uusia teoksia, uusia konsertteja ja aina uutta kuuta taivaalta, päämääräni, symbolinen voitto, ei kenties olekaan sitä, mitä vielä kolme vuotta sitten kuvittelin sen olevan.

En tarvitse kilpailumenestystä tai huippuarvosanoja tunteakseni tyytyväisyyttä. En tarvitse ulkopuolisten kiitosta ja päänsilityksiä. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen muistan, miltä tuntui vihdoin astua oikeaan konserttisaliin, tuntea puiden syissä ja ilman kosteudessa sen näkemät vuosikymmenet, seistä yksin lavalla ja nähdä pimeydessä kylpevä katsomo, kuilu, johon haluan vieläkin heittäytyä ja pudota kohtaamatta koskaan pohjaa. Tuolla hetkellä minä sytyin ja vastoinkäymisistäni huolimatta palan yhä.

Minun voittoni on se, että saan soittaa.
 



Ei kommentteja. Ole ensimmäinen

Hae blogin sisällöstä

Tervetuloa Sibelius-Akatemian blogiin!
 

Tässä blogissa kerromme sanoin ja kuvin siitä, mitä tapahtuu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian luokkahuoneissa ja käytävillä, arjessa ja juhlassa, ehkäpä joskus jopa konserttilavan takana! Tapaamme ajankohtaisia ihmisiä, jotka omin sanoin kertovat siitä, mitä juuri nyt on meneillään.

Meihin saat yhteyden sähköpostitse osoitteella info (at) siba.fi